Yliopiston Kiina-ilmiö

Yliopiston Kiinailmiö
Jussi Vähämäki

Yliopisto ei ole enää ainoa paikka, jossa tietoa tuotetaan. Tiedon tuotanto on yhteiskunnallistunut, sen tuotannon paikat ovat moninkertaistuneet, verkottuneet ja karanneet erityisistä instituutioista, kuten yliopistosta, koko yhteiskuntaan.  Tiedon tuottaminen ja tiedon tuottavuus ovat yhä suoremmin samalla yhteiskunnan tuottamista ja määrittävät koko yhteiskunnan tuottavuutta. Tilanteessa tärkeäksi tulee yhteiskunnassa vapaana liikkuvan tiedon tuotannon ja tuottajien sekä sen levittämisen kanavien kontrolli. Yliopisto onkin siirtymässä tiedon tuotannon paikasta pikemminkin tiedon tuotannon ja sen tuottajien kontrolloimisen instituutioksi. Siitä on tulossa eräänlainen poliisi, joka puuttuu aktiivisesti ja mielivaltaisesti tiedon tuotantoon ja tiedon tuottajien elämään, mahdollisuuksiin ja keskinäiseen vuorovaikutukseen. Sen tehtävä on yhä useammin vapaan kokoontumisen ja vapaan yhteistyön ja vapaan tutkimuksen estäminen.

Valtioneuvoston joulukuussa 2003 vahvistaman vuosille 2003–2008 laaditun koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelman tavoitteena on, että yliopistokoulutuksen kaikilla aloilla ”vähintään 75 prosenttia aloittaneista opiskelijoista suorittaa ylemmän korkeakoulututkinnon tavoiteajassa”.  Tämä vaatii tutkintojen suorittamisaikojen lyhentämistä ja keskeyttämisen vähentämistä. Näihin tavoitteisiin päästään ottamalla käyttöön ”henkilökohtaiset opintosuunnitelmat, joiden toteuttamiseen sekä opiskelija että yliopisto sitoutuvat”. Yliopistojen on myös tehostettava opetusjärjestelyjä ”siten, että opiskelijoilla on mahdollisuus suorittaa opintoja koko lukuvuoden ajan”.

Julkisen tutkimusjärjestelmän kehittämisestä tehdystä valtioneuvoston periaatepäätöksestä (7.04 2005) voidaan lukea pyrkimys erottaa tutkimus ja koulutus entistä vahvemmin toisistaan, kun koulutustavoitteiden rinnalla on kiinnitettävä entistä enemmän huomiota tutkimuksen tavoitteisiin. Tämä sama linja on luettavissa myös ”Yliopistojen tulosohjauksen kehittämistyöryhmä III” 26.10 2005 julkaistussa raportissa, joka ehdottaa tutkimuksen rahoitusjärjestelmän painopisteen siirtämistä ”vahvistamaan tutkimuksen ja tutkijakoulutuksen edellytyksiä”.

Huomion kiinnittäminen ”tutkimustavoitteisiin” tai ”tutkimuksen ja tutkijankoulutuksen” edellytyksiin ei tarkoita tutkimuksen ja tutkijan aseman parantamista, vaan niiden tehokkaampaa sitomista ulkoa asetettuun tavoitteellisuuteen ja sitä kautta niiden lisääntyvää prekarisoimista ja epäitsenäisyyttä. Jos tutkijan ja opettajan urien, tutkimuksen ja opetuksen eriyttämistä jatketaan, niin myös itse tutkimuksen sisään on tuotava jako tutkijan tutkimuksen ja tutkimuksen johtamisen välille. Tämän takia on kehitettävä yliopistojen organisaatiota ja ”tehostettava johtamista ja toiminnan arviointia”. Tutkimustavoitteet (ja tutkimushankkeet) ovat nyt tutkimusjohdon asettamia tavoitteita, jotka on erotettu tutkijan henkilökohtaisista tarpeista, ja tutkija joutuu vain ”suorittamaan” hänelle tarjotun tutkimuksen tai ratkaisemaan hänen ratkaistavakseen asetetun ongelman. Hän ei itse osallistu tutkimusongelman luomiseen. Kehittämisen tämä puoli koskettaa suoraan tutkijan ja tutkimuksen vapautta.

Kehittämishankkeiden taustalla on kahden kerroksen yliopistojen luominen: Yhtäältä tutkimusyliopistot, jotka ”profiloituvat” määrättyihin tutkimusaloihin ja tutkijakoulutukseen ja toisaalta koulutusyliopistot, joiden tehtävänä on ensisijaisesti maisterien tuotanto. Yhdysvalloissa tämä jako A (Research University) ja B luokan (opetusyliopisto) yliopistoihin on tehty jo vuosikymmeniä sitten. Jos periaatteessa tietotaloudessa yliopiston pitäisi eliitin sijaan kouluttaa kansalainen, niin nykyisissä reformeissa pääsyy ”huippyksiköihin” muodostaa tulevan eliitin koulutuksen ennakkoehdon.

”Bolognan prosessin” kaksiportainen tutkintojärjestelmä näyttäisi siis johtavan kaksikerroksiseen yliopistoon, jossa vertikaalinen hierarkkisointi – kaksiportainen tutkintojärjestelmä – täydentyy horisontaalisella tutkimuksen ja opetuksen toisistaan eristämisellä. Tätä jakautumista täydentää vielä jako tutkimuksen yhteiskunnallisen (ja kansallisen) merkityksen ja opetuksen ja koulutuksen alueellisen vaikuttavuuden välillä, kun tutkimustoimintaa keskitetään suurempiin ja selkeästi profiloituneisiin ”tutkimuskokonaisuuksiin”. Yliopistojen rahoitusrakenteen näkökulmasta tämä kehitys merkitsee lopulta sitä, että korkeakouluopetuksen ”alemman” tason rahoitus siirtyy enemmän ja enemmän esimerkiksi kuntien ja kuntayhtymien harteille, siis aluetasolle, kun taas keskushallinto hoitaa keskittyneesti suurten ”kansantalouden, yhteiskunnan muun kehityksen ja kansalaisten hyvinvoinnin kannalta” keskeisten tutkimuskokonaisuuksien tutkimusrahoitusta.



Käynnissä olevaa korkeamman koulutuksen ja tutkimuksen uudistamista voidaankin luonnehtia ”kiinalaiseksi” reformiksi.



Minkälainen on ”kiinalainen reformi”?



Siinä kietoutuvat yhteen ainakin kolme erilaista hallinnoinnin tapaa, joista muodostuu uusi koulutus – ja tiedepolitiikka. Ne ovat:



1.     Byrokraattinen suunnittelu-utopismi, jossa ”kehitetään”, ”priorisoidaan”, ”profiloidutaan” ja ”ennakoidaan”, ”vahvistetaan”, ”lisätään” ja tietenkin ”tehostetaan” ja ollaan ”määrätietoisia” (termit emt. Valtioneuvoston periaatepäätöksen toisesta kappaleesta).

2.     Koulutuksen alueelle sovellettu ”yritysrationaalisuus”, jossa koulutus nähdään kustannuksena ja siihen kohdistetut investoinnit on minimoitava ja kuoletettava mahdollisimman nopeasti karsimalla pois niin sanotut turhat ”rönsyt”. Järjestelmän on oltava kansainvälisesti ”kilpailukykyinen”, ”joustava”, ”standardisoitu”, ”laadukas” ja ”ydinosaamiseen keskittyvä”.

3.     Yksilönvapauden, ihmisten itsenäisen päätöksenteon ja itsenäisen ajattelukyvyn halveksunta, ylipäätään ylenkatse ihmisten koulutukseensa kohdistamia haluja ja toiveita kohtaan: koulutettavat muodostavat vain työvoimamassan oletettujen työmarkkinoiden tarpeisiin, massan, jota voidaan muokata ja käyttää kulloistenkin tavoitteiden mukaisesti.

On yleisesti tiedossa, että tutkintojen ja tohtorien tehtailu perustuu valheelliselle ajatukselle massakoulutuksesta ja tietotaloudesta. Se antaa kuitenkin yliopistoille mahdollisuuden kasvattaa niin sanottujen lopputuotteiden määrää, korottaa tulostavoitettaan ja lisätä tuotantoaan tyyliin, joka tuo eittämättä mieleen edesmenneen Neuvostoliiton viisivuotissuunnitelmat. Toisin sanoen, nyt ei tarvitse ottaa vastuuta valmistuneiden työllistymisestä, henkilökohtaisesta kasvusta, puhumattakaan maan kulttuurikehityksestä, pelkkä tuotantotavoitteiden lisääminen ja kasvattaminen riittää, vaikka myös uuden ylipistolain mukaan ”yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa”.


Mikä on tehokkaan tutkintotehtailun tulos?

Se suoltaa ulos itsenäisen selkärankaisen sijaan eräänlaisia hyönteisiä tai pikemminkin punkkeja. Nämä ovat muodollisesti päteviä, ulkoa kovakuorisia ”osaajia”, mutta sisältä pehmeitä ja täysin vailla itsenäisyyttä ja kulttuurista autonomiaa. Näillä ”just in time” tohtoreilla ja maistereilla ei ole paljon käyttöä nopeasti muuttuvilla työmarkkinoilla eivätkä he kykene työllistämään itsenäisesti itseään.

Tutkimuksen ja opetuksen rationalisointi ja tehostaminen johtavat opiskelijoiden ja tutkijoiden kasvavaan prekarisaatioon. Johdonmukaisesti nykyisen ulkoistamisen ideologian mukaisesti yliopistot ovat ulkoistamassa oppimista, ja siksi uusien tohtorien ja maisterien yliopisto alkaa vasta tutkinnon suorittamisen jälkeen.

Samaan aikaan kun työmarkkinoilta katoavat perinteiset ammatit ja tiukat ammatti-identiteetit ja kun korostetaan yrittäjyyttä, innovatiivisuutta ja kykyä luoda uutta ja ennakoimatonta, koulutusta, opetusta ja tutkimusta sidotaan yhä tiukemmin oletettuihin ammatteihin ja olemassa olevan elinkeinorakenteen vaatimuksiin.

Kiinalaisen reformin tuloksena:

  1. Yliopisto on tehdas, joka tuottaa standardisoituja ”prekaareja”, joilla ei ole kykyä itsenäiseen elämään ja jotka eivät myöskään kykene keskinäiseen yhteistyöhön – jokaisen pelätessä vierustoverin vievän ylhäältä annetun työpaikan - juuri tämän itsenäisyyden puuttumisen takia.

  2. Kaikkialle opintoihin ja tutkimukseen haarautuu vertikaalis-horisontaalisesti kontrollijärjestelmä, joka toimii kurssien, kokeiden ja erilaisten moduulien avulla. Niiden tavoitteena on hävittää koulutuksesta ja oppimisesta persoonallinen aines ja yksilöiden itsenäinen kulttuurinen kasvu.

  3. Suunnaton määrä kursseja, harjoituksia, ryhmätöitä, joiden tarkoituksena on eliminoida kaikki mahdollinen aika itsenäiseltä valmistautumiselta ja tieteeltä sekä organisoida ja pitää kurissa opiskelijoiden ja tutkijoiden prekaaria massaa.

Reformien taustalla on ajatus uusliberaalin suunnittelurationalismin hallitsemasta ”tietoyhteiskunnasta”, jossa koulutus on alistamisen väline, tieto ja tiedon tuottaja lähes koneen asemassa oleva palvelija, joka ei luo mitään uutta, ja yhteiskunta itse kaikilta tasoiltaan eristetty palvelijoiden ja käyttäjien, ”toimintaympäristöiksi”, jotka sivuavat toisiaan vain tarkkaan valvottujen ”punaisten vyöhykkeiden” kautta. Näillä vyöhykkeillä arvioidaan opiskelijan ja tutkijan ”kehitysmahdollisuudet” ja asenne kertakerralta uudelleen.


Artikkeli on julkaistu alunperin teoksessa Mikko Jakonen, Jukka Peltokoski, Akseli Virtanen (toim.) UUDEN TYÖN SANAKIRJA. Tutkijaliitto Polemos-sarja, Helsinki 2006.