Taistelu asumiskustannuksista - taistelu elämän mahdollisuuksista

Asuminen Helsingissä on sietämättömän kallista. Tämä varmaankin on kaikille selvää. Niin vuokrat kuin omistusasuntojen hinnat ovat kohonneet 1990-luvun alun laman jälkeen valtavasti.

Opiskelijoita asumisen kalleus koskettaa erityisen vahvasti, kuten kaikkia muitakin pienituloisia. Jotta voimme asua Helsingissä, jossa opiskelemme, jossa ystävämme asuvat ja jossa on erilaisia ajanvietemahdollisuuksia, joudumme maksamaan järjettömiä vuokria. Niiden kattamiseen ei esimerkiksi pelkkä opintoraha ja asumislisä mitenkään riitä, vaikka eläisi kuinka halvasti ja harkitusti, kurissa ja herran nuhteessa. Kerrostaloasuntojen vuokrat ovat Helsingissä 1990-luvun alusta nousseet noin kaksinkertaisiksi, mutta opintotuen reaaliarvo on polkenut paikallaan.

HYY:n vuonna 2007 teettämän opiskelijoiden toimeentuloselvityksen mukaan kolmasosa opiskelijoista asuu opiskelija-asunnossa, 24 prosenttia joko itse omistamassaan tai jonkun omaisen omistamassa asunnossa. 23 prosenttia asui vapailta markkinoilta vuokratussa asunnossa. Vapailta markkinoilta vuokrattujen asuntojen osuus oli verrattuna kaksi vuotta aiempaan selvitykseen selvästi laskenut. Syynä on epäilemättä vuokratason nousu, jonka vuoksi yhä harvemmilla opiskelijoilla on varaa asua vapailta markkinoilta vuokratuissa asunnoissa. Esimerkiksi yksiöiden vuokrat uusissa vuokrasuhteissa ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana nousseet noin 25 prosenttia. Opiskelijoiden tuloista menee keskimäärin 38 prosenttia asumiseen, vapailla markkinoilla asuvien tuloista jopa puolet.

• HYY:n toimeentuloselvitys 2007 (pdf)

ASUMISEN KALLEUS RAJOITTAA ELÄMÄÄ

Tärkein kysymys omia taisteluiden lähtökohtiamme pohdittaessa on: millä tavoin asumisen kalleus vaikuttaa elämäämme? Koska ihminen ei asu vain tyhjässä, vaan aina jossakin konkreettisessa tilassa, on tällä tilalla ja sen muodolla aina valtava vaikutus siihen, millaisia mahdollisuuksia meillä on elää.

Meille asuminen ei ole yksi abstrakti luku kansantalouden tilinpidossa, vaan asumisen ehdot määrittävät koko elämisemme mahdollisuuksia. Meillä ei ole aikaa odottaa vuoteen 2012 tai 2015 tai 2138, sillä meille kysymys ei ole tuottavuuden kehityksestä vaan elämästä. Me koemme asumisen kalleuden omassa ruumiissamme joka hetki kun maksamme liikaa vuokraa, jokaisella hiiren näpäytyksellä nettipankissa, jota varten olemme joutuneet tekemään kymmeniä tunteja työtä tai tinkimään muusta elämästämme.

Asumisen kalleus pakottaa etsimään töitä hinnalla millä hyvänsä, rajoittaa mahdollisuuksia liikkua tai valita asumismuotonsa, siis sen missä, kenen kanssa ja miten asuu. Jotta voisi asua kuten haluaa, on mentävä töihin ja pysyttävä töissä. Kohtuuhintaisten useamman hengen asuntojen löytäminen on äärimmäisen vaikeaa, koska isot asunnot – erityisesti tuetun asumisen piirissä – ovat yleensä perheasuntoja. Asumisen kalleus siis yhä useammassa tapauksessa pakottaa parisuhteeseen, tai vähintäänkin kannustaa pysyttelemään siinä.

Jos taas itse ostaa asunnon, on velkakierteessä parhaassa tapauksessa loppuelämänsä, ja silloin on ainakin pakko käydä jatkuvasti töissä ja unohtaa kaikki haaveet välivuosista, jotta pystyisi maksamaan lyhennyksensä.

Asuntojen hintojen huimaava nousu viime vuosikymmeninä on johtanut tilanteeseen, jossa sosiaalinen tausta alkaa luoda uudenlaisia eroja opiskelijoiden välille. Vapaa opiskelu tai ajan ottaminen omaehtoiselle työskentelylle, tai toisaalta esimerkiksi palkattomissa harjoitteluissa raataminen myöhempien työnsaantimahdollisuuksien parantamiseksi ovat mahdollisia vain niille opiskelijoille, jotka saavat taloudellista tukea vanhemmiltaan tai suvultaan. Nykyisessä asuntomarkkinatilanteessa vanhempien omistamalla tai maksamalla asunnolla on valtava merkitys.

AIKA TAISTELLA

Mistä asuntojen hintojen ja vuokrien nousu sitten johtuu? Mitkä taloudelliset ja poliittiset kehityskulut siihen ovat vaikuttaneet? Näiden analysointi on keskeistä taisteluidemme kohteiden pohtimisen kannalta. Vuokratason nousuun on vaikuttanut keskeisesti Helsingin kaavoituspolitiikka, jossa asetetaan toimistotilat ja rikkaille rakennetut luksusasunnot kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen edelle. Sosiaalinen asuntotuotanto on jopa 2000-luvun alusta vähentynyt merkittävästi: valtion tukemien ARA-asuntojen rakentaminen on supistunut alle neljännekseen. Myös vapailla markkinoilla tarjolla olevien vuokra-asuntojen määrä on laskenut.

• Pääkaupunkiseudun vuokra-asuntomarkkinat kiristyvät (Katsaus asumiseen 1/2008)

Koska kuntien tuloista merkittävä osa tulee palkkatuloihin perustuvasta tuloverosta tai kunnallisesta yritysverosta, on jokaisen kunnan kilpailtava ”hyvistä veronmaksajista” ja menestyvistä yrityksistä. Tämä näkyy tietenkin kaavoituspolitiikassa, mutta yritysten lyhytnäköisten vaatimusten diktaattiin auliisti alistuminen ei lopulta ole tuottanut edes yritysten kannalta järin hyviä lopputuloksia. Samaan aikaan kun porvarit ovat huolestuneita työntekijöiden saatavuudesta, Helsingissä on tyhjillään arviolta 600 000 neliömetriä toimistotilaa. Jälleen kerran olemme saaneet huomata, että porvarit ovat liian tyhmiä ymmärtääkseen ajoissa edes omaa etuaan.

Nyt jopa asuntoministeri Jan Vapaavuori on alkanut vaatia vuokra-asuntotuotannon lisäämistä. Helsingin keskuskauppakamari on huolestunut siitä, että yrityksillä on vaikeuksia palkata työntekijöitä pääkaupunkiseudulle, koska heillä ei ole varaa asua täällä. Tuotanto keskittyy nykyisin metropolialueille kuten pääkaupunkiseudulle, ja työntekijöiden saatavuus näillä alueilla on yrityksille ratkaisevan tärkeää. Toisaalta alueiden vetovoima johtaa myös asuntojen kysynnän ja sen myötä hintojen kasvuun.

Uskommeko me sitten todella, että nämä kusipäät alkavat järjestää meille halpoja asuntoja? Varmaankin joskus, mutta eivät hyvää hyvyyttään eivätkä ilman taistelua ja vääntöä. Helsingin kaupungilla ja valtiolla on hienot aiesuunnitelmat vuokra-asuntotuotannon lisäämisestä. Myös apulaiskaupunginjohtaja Hannu Penttilä lupasi 31.8. HS:lle, että vuokra-asuntojen rakentamista tullaan lähivuosina lisäämään. On syytä vahvasti epäillä, että nämä toimet tulisivat ainakaan kovin nopeasti helpottamaan vuokratilannetta pääkaupunkiseudulla. Olennaista on, että valtion ja kauppakamarien näkökulma asumiseen on aivan toinen kuin meillä opiskelijoilla ja prekaareilla.

Yhteiskunnallisten liikkeiden historia on moneen kertaan opettanut, että mitään ei koskaan ole voitettu ilman taisteluita. Porvarit vihaavat muutosta ja vapautta, emmekä voi jäädä odottamaan, että kaupungin hallinto yhtäkkiä päättäisi rakentaa meille asuntoja. Meidän on ryhdyttävä pohtimaan keinoja organisoituaksemme ja taistellaksemme vapaamman asumisen, vapaamman elämän tilan puolesta, tässä ja nyt, omista lähtökohdistamme ja omien halujemme perustalta. Päärakennuksen valtauksella ja siellä käydyissä keskustelussa nämä halut ja valmiudet oman elämän haltuunottoon alkoivat vähitellen himertää syysillan pimetessä. Tiedämme, että se oli vasta alkua.